Suomi oli joskus sitä, mitä mainoskuvastossa sen edelleen väitetään olevan: koskemattomien erämaiden ja tiettömien taipaleiden maa, jossa ikihongat humisivat ja kulkija saattoi vaeltaa päiväkausia kirveenkoskemattomassa metsässä kuukkeli ja kettu repolainen seuranaan. Sellaista Suomea ei enää ole kuin romanttisissa mielikuvissamme, joita kyllä innokkaasti vaalimme ja ulkomaanturisteille esittelemme.
Monet Suomessa asuvat eivät ole metsässä käyneetkään. Enkä puhu tässä muualta muuttaneista tai urbaaneista cityihmisistä, vaan ihan meistä kaikista. Nimittäin se, mitä yleisesti luullaan metsäksi, on yhä useammin moneen kertaan käsitelty puuntuotantoalue eli puuviljelmä. Tämä voi olla hämmentävä tieto, koska olemme jo peruskoulussa oppineet, että 75% Suomen pinta-alasta metsää.
Asia ei ole aivan näin. Tähän prosenttiosuuteen päästään, kun lasketaan mukaan kaikki luonnonpaikat, joissa kasvaa puita. Sen lisäksi lukuun lasketaan pensaikot, kitumaat, avohakkuualat, kynnetyt ja auratut maat sekä istutustaimikot. Eli tarkemmin sanoen on kyse metsämaasta, ei metsästä. Useimmat ihmiset luulevat käsiteltyjä, nuoria puurivistöjä metsäksi eivätkä ole koskaan oikeaa luonnonmetsää nähneetkään. Se on ymmärrettävää, koska vanhat luonnontilaiset metsät on Suomesta hävitetty ruoantuotannon, rakentamisen ja tehometsätalouden alta. Ne on muutettu pelloiksi, asuin- ja yritystoiminta-alueiksi, teiksi, parkkipaikoiksi ja puuntuotantoalueiksi. Ihmisen kädenjälki näkyy kaikkialla luonnossa.
Aito metsä vai puuviljelmä?
Mikä oikea metsä sitten on? Mistä sellaisen tunnistaa? Vastaus on helppo. Huomaat kyllä varmasti, jos aitoon metsään satut menemään. Oikea metsä saanut kasvaa puustoisena ja eri-ikäisrakenteisena. Siellä on eri puulajeja, ja puut ovat eri-ikäisiä ja -kokoisia hennoista yksivuotisista taimista jopa monisataavuotiaisiin vanhuksiin. Nelikymmenvuotiaat puut kuuluvat vielä nuorisoon. Oikeassa metsässä on myös paljon kuolleita ja eriasteisesti lahonneita puita: maapuita ja pökkelöitä, konkeloita ja keloja. Tuulenkaadot ovat muodostaneet pieniä aukioita, joilla valoa suosivat lajit viihtyvät ja taimet kasvavat hyvin. Puiden lisäksi aidossa metsässä on paljon muutakin elävää: pensas- ja kenttäkerros lukuisine puuvartisine ja ruohovartisine kasvilajeineen, sammalia ja jäkäliä, monenlaisia sieniä. Eläimistö on runsas ja monilajinen alkaen niveljalkaisista ja nivelmadoista monenlaisiin selkärankaisiin eläimiin, kuten sammakkoeläimiin, lintuihin ja nisäkkäisiin.
Aidolla metsällä ei oikeastaan voi sanoa olevan ikää. Se on jatkumo ja ainaisessa muutostilassa. Metsäekosysteemi on elävän ja elottoman luonnon erittäin monimutkainen systeemi, hienovarainen verkosto, jossa elämä ja kuolema ovat samaa. Kuollut biomassa ruokkii elämää. Kuollut puu ylläpitää jopa useampia lajeja kuin eläessään. Suurin tärkein osa metsästä sijaitsee maan pinnan alapuolella. Maaperän ominaisuudet, mm. ravinteikkuus määrittää pitkälti, millainen on metsän maapohjan pieneliöstö. Pieneliöstön koostumuksella ja toiminnalla on ratkaiseva merkitys maanpäällisen metsän elämään. Pieneliöt eli mikrobit ja silmin havaittavat maaperäeläimet mm. hajottavat eloperäistä ainesta ja huolehtivat maapohjan ravinnekierrosta.
Puuviljelmästä aidoksi metsäksi
Talouskäytössä olevat metsät ovat kaukana tällaisista metsistä. Niiden ensisijaisena tarkoituksena on pitkään nähty olevan puuraaka-aineen tuotannon, minkä vuoksi niitä on käsitelty voimaperäisesti tätä tavoitetta silmällä pitäen. Pahimmillaan yksipuoliset, tasaikäiset istutusmetsät eivät ole metsiä biologisessa mielessä lainkaan. Onneksi talousmetsien luontoarvojen vaaliminen on kasvava trendi. Luken selvityksen mukaan yhä useammat metsänomistajat haluavat vaalia ja suojella hallussaan olevaa metsää. Suojelun lisäämistä kannattaa metsänomistajista jo viidennes. Yhä useammat myös tinkivät tuotto-odotuksista metsän luontoarvojen säilymisen ja lisäämisen vuoksi jättäen käymättä ”metsäpankissa” ellei sille ole pakkoa. Kiinnostus metsätalouteen, jota harjoitetaan pitämällä metsä jatkuvasti puustoisena ilman avohakkuita, kasvaa myös. Vuonna 2020 tehty, metsänomistajille suunnatun kyselyn mukaan kokonaan jatkuvaan kasvatukseen on oman ilmoituksen mukaan siirtynyt jo noin 14 prosenttia metsänomistajista ja määrä kasvaa koko ajan. Tällä on merkitystä, sillä yksityismetsänomistajia on Suomessa n. 600 000, ja he omistavat yli 60% Suomen metsämaasta.
Luonto elpyy, kun sille annetaan aikaa ja sen annetaan olla rauhassa. Voimakkaasti käsitellytkin metsäekosysteemit toipuvat, kun käsittelyjä vähennetään ja turhista luovutaan kokonaan. Jatkuvassa kasvatuksessa ei tarvita ollenkaan luontoa rasittavia ja kalliita avohakkuita, maanmuokkauksia, istutustaimikoita perkauksineen eikä alaharvennuksia. Metsätaloudessa kannattaisikin toimia luonnon omia prosesseja hyödyntäen, luonnon mukaan. Sen sijaan että kulutetaan työtunteja ja nähdään paljon vaivaa metsän ”parantamiseksi” ja ”hoitamiseksi”, voidaan antaa metsän itse pitää huolta itsestään. Nykyiset luonnonhoitotyötkin ovat pääasiassa ihmisen toiminnan luonnolle aiheuttamien haittojen korjaamista. Vähemmällä päästäisiin, jos haittojen aiheuttaminen pyrittäisiin minimoimaan jo lähtökohtaisesti.
Kaupunkimetsät ovat usein jotain aidon metsän ja puuviljelmän väliltä. Ne ovat puuntuotantoalueita monipuolisempia ja luontoarvoiltaan parempia, koska niiden käsittelyn ensisijainen tarkoitus ei ole ollut puuntuotto. Virkistyskäyttö ja suojelunäkökohdat otettu paremmin huomioon kuin kovassa talouskäytössä olevissa metsissä. Siksi niitä tulee vaalia jatkossakin esimerkiksi rakentamiselta. Virkistysmetsiä käsitellään pääasiassa esteettisistä syistä, koska osa ihmisistä pitää harvapuustoista ja käsiteltyä metsää ”hyvin hoidettuna” ja toivottuna. Virkistysmetsät voitaisiin jättää oikeastaan käsittelytoimenpiteiltä kokonaan rauhaan lukuun ottamatta pääreittien ylläpitoa. Silloin ne muuttuisivat vieläkin arvokkaimmiksi, luonnontilaisen metsän kaltaisiksi keitaiksi, elämän monimuotoisuuden ja runsauden kehdoiksi.
Metsähallitus hakkaa viimeisiä luonnonmetsiä selluksi ja polttoon
Mutta onko niitä luonnonmetsiä vielä jossain ja missä? Viimeisiä luonnonmetsän rippeitä, joihin on koskettu vain vähän, näkee useimmiten vain suojelualueilla. Pohjoisessa useammin, etelässä todella harvoin. Lapissa niitä voi löytää etsimällä Metsähallituksen tekemiä metsänkäyttöilmoituksia Suomen metsäkeskuksen verkkopalvelusta. Suuri osa luonnonmetsien jäänteistä sijaitsee valtion mailla ja Metsähallitus hakkaa niitä surutta esimerkiksi Kittilän ja Inarin alueella. Monisatavuotiaita puita käytetään matkailukeskusten lämmittämiseen ja poltetaan bioenergialaitoksissa hiilidioksidina ilmaan.
Vanhin inventointitreissulla kairaamani mänty Metsähallituksen leimikossa Ylä-Kittilässä oli 326-vuotias. Laaja metsäalue sen ympärillä oli jo pirstottu avohakkuilla palasiksi, jolloin sen luontoarvot eivät enää Metsähallituksen mukaan täyttäneet suojelun kriteerejä, vaikka alueelta löytyi runsaasti vanhan metsän indikaattorilajeja sekä uhanalaisia sammal- ja jäkälälajeja. Luontoarvojen tarkoituksellisen tuhoamisen Metsähallitus toki kiistää, mutta paikan päällä käyneelle pelin henki tulee selväksi. Kohteet sijaitsevat yleensä kaukana asutuksesta, suojassa kriittisiltä katseilta. Uskon, että monet muutkin järkyttyisivät ja suuttuisivat, jos tietäisivät mitä yhteisissä metsissämme tapahtuu. Niissä viimeisissä, oikeissa metsissä.
Entäs se puun määrä?
Usein kuulee väitettävän, että Suomessa on metsää enemmän kuin koskaan. Väite on peräisin metsäteollisuuden viestinnästä. Edellä esitetyn perusteella on selvää, ettei väite pidä paikkaansa. Jos metsällä tarkoitetaan metsän sijaan puuaineksen määrää eli puuvarantoa, on väite edelleen kyseenalainen. Koko maan kattavia valtakunnan metsien inventointitietoja (VMI) on käytössä vasta 1920-luvulta alkaen. Niiden arvioidaan olevan ensimmäiset luotettavat tiedot puuvarannosta.
Professori Timo Myllyntauksen mukaan Suomen puuvaranto oli vielä 1800-luvun alussa huomattavan suuri, mutta laski koko vuosisadan saavuttaen aallonpohjan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Valtakunnan metsien inventoinneissa metsien puuvarat laskivat ensimmäisestä̈ (1921–1924) toiseen, vuosina 1936–1938 tehtyyn inventointiin verrattuna. Tästä ne ovat sitten edelleen nousseet sodanjälkeisten, puuntuotannon maksimointiin keskittyneen tehometsätalouden toimien tuloksena niin, että nyt ollaan 1800-luvun alun tasolla.
Suomen metsien puuvarantoa voitaisiin biologisesti katsoen nostaa huomattavasti nykytasoltaan. Kuten 2022 lopulla ilmeni, metsiä harvennetaan liikaa. Huomattava osa metsistä ei ole täystiheitä, minkä voi havaita, kun niiden tilavuuksia vertaa nuorempien kehitysluokkien puuston tilavuuksiin. Tutkijat ovat arvioineet, että periaatteessa Suomen metsien hiilimäärä voisi kaksinkertaistua, mikä määrä vastaisi Suomen päästökiintiön ylityksiä 200 vuoden aikana nykytilanteen mukaan. Tällainen puuston tilavuuden kasvattaminen edellyttäisi puunkäytön vähentämistä siirtymäaikana, mistä seuraisi fossiilisten polttoaineiden päästöjen kasvua ja vakavia kansantaloudellisia ongelmia. Metsien hiilinielun lisääminen tapahtuu valtaosin hakkuita lykkäämällä. Hakkuiden lykkääminen aiheuttaa metsänomistajalle taloudellista tappiota. Mikäli hiilinielun lisäämisestä maksetaan korvausta, metsänomistajan kannattaa muuttaa metsien käsittelyä. Muutoksen suuruus riippuu korvauksen, puuston tuoton ja korkokannan suhteista.
Suomen metsissä on siis tällä hetkellä suunnilleen saman verran puuta kuin 200 vuotta sitten. Mutta metsäluonto on kahdessa vuosisadassa köyhtynyt dramaattisella tavalla. Metsämaasta yli 90% on talouskäytössä. Luonnonmetsät on hakattu lähes kokonaan pois ja tilalle istutettu taimikkoa. Kaiken kaikkiaan metsätalouteen on ojitettu noin 5,5 miljoonaa hehtaaria suota. Yksipuoliset istutuspuiden rivistöt eivät ole elinympäristö, jossa kaikki oikeaa metsää tai suota tarvitsevat lajit pystyvät elämään. Tämän vuoksi meillä on jo yli 800 lajia, jotka ovat vaarassa kadota Suomen luonnosta kokonaan. Ja luontokadon vauhti vain kiihtyy, ellemme opi näkemään metsää puilta.