Monella meistä on erityinen suhde johonkin tiettyyn puuyksilöön. Usein se on tavallista kookkaampi ja vanhempi, muista puista erottuva jättiläinen: kotipihan komea koivu, kalliolla oksiaan ojenteleva kilpikaarnainen honka tai erityisen iso ja vanha kuusi, joka suojelevan äidillisesti levittää helmansa. Rakas puu liittyy kiinteästi myös mielemme maisemaan muistin kautta: siihen voi liittyä muistoja tapahtumista, jotka sattuivat sen läheisyydessä kauan sitten. Varsinkin vanhat kaupunkipuut ovat usealle ihmiselle tärkeitä, ja niiden kaatouhka on synnyttänyt jopa kansanliikehdintää ja kaataminen tuohtuneita mielipidekirjoituksia. Vasta puiden poissaolo on saanut ihmiset havahtumaan niiden olemassaoloon. Tyhjät kadun varret auttavat ymmärtämään, millainen rooli puilla oli kaupunkikuvassa. Puistot ja yksittäiset puut muodostavat todella merkittävän osan elinympäristöä monelle kaupunkilaiselle, jotka eivät syystä tai toisesta pääse tai ehdi lähimetsään. Kaadettujen puiden sureminen osoittaa kiintymystä omaan elinympäristöön ja kaupunkiluontoon
Muinaisten aikojen viisaat jättiläiset
Japanissa vanhoilla puilla ajatellaan olevan sielu. Ne edustavat elämän historiaa ja niitä kunnioitetaan esivanhempina. Siksi niitä on ankarasti kielletty vahingoittamasta. Suomessakin ajateltiin ennen vanhaan, että isoilla puilla oli haltia. Puita vaalittiin, mutta jos puuvanhus jostain syystä täytyi kaataa, sen runkoa piti ensin koputtaa, jotta haltia tiesi lähetä ajoissa etsimään uutta asumusta. Ilman kotia jäänyt puun henki saattoi heittäytyä ikäväksi kotipiirissä ja kiukuspäissään aiheuttaa onnettomuuksia tai muita hankaluuksia. Vielä nykyäänkin saattaa kuulla sanonnan ”koputetaan puuta”. Siihen liittyy toivomus, ettei mitään pahaa sattuisi vaan kaikki sujuisi hyvin. Harvoinpa kuitenkaan kukaan enää on huolissaan puuhaltioiden muutosta!
Metsän ja puiden rituaalinen palvonta on kuulunut suomalaisten elämään vuosisatoja. Pyhät puut miellettiin haltioiden asuinpaikaksi ja portiksi ihmisen ja henkimaailman välillä. Haltiaa ei todellakaan kannattanut suututtaa eikä pyhästä puusta saanut taittaa oksaakaan, muuten talonväkeä saattoi kohdata perikato tai peräti kuolema. Puihin on kautta aikojen liitetty sekä hyviä että pahoja voimia, ja niiden haltioille uhrattiin. Puun avulla pidettiin yhteyttä vainajiin, parannettiin sairaita ja tehtiin taikoja. Niiltä pyydettiin suojelusta ja hyvää onnea. Monet sukupolvelta toiselle periytyneet sanonnat liittyvät puihin. Asiat saattavat edelleen mennä päin mäntyä. Kukapa ei olisi joskus ollut pihkassa tai puulla päähän lyöty? Joskus asiaintila on sen verran vakava, että henkilö on tyystin puusta pudonnut tai jopa latvasta laho. Monet suomen kielen sanonnat ja sananparret ovat ikivanhoja, ja tarkoittaneet jotain hyvin konkreettista, kuten kaikua: Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Puut ovat liittyneet kiinteästi myös vuodenkiertoon. Juhannuskoivut tai pimeän talven keskellä vihreänä hohtavat kuusenoksat ovat tuoneet hyvää onnea ja väkeä eli voimaa. Todellisuudessa tietysti kaadetusta ja pirttiin tuodusta puusta elämä oli hitaasti hiipumassa pois. Kuolevan puun liittäminen vuodenaikajuhliin tuntuukin nykyään lähinnä tarpeettomalta kärsimykseltä ja haaskaukselta.
Tehometsätalous estää näkemästä vanhojen puiden arvon
Nykyisin suhteemme puihin tai elävään luontoon yleensä on kaksijakoinen, sillä miellämme ne myös rahan kautta. Puhumme luonnonvaroista ja luontopääomasta. Ajattelussamme kaikki ei-inhimillinen elämä on omistettavissamme, vapaasti hyödynnettävissämme ja haluttaessa muutettavissa rahaksi. Tämä on johtanut esimerkiksi siihen, että kookkaat vanhat puut ovat Suomessa käyneet vähiin. Talousmetsissä puut kaadettiin vielä 1980-luvulla noin 80-vuotiaina, nykyisin jopa 50-vuotiaina. Tämä ei kuitenkaan ole lähelläkään puiden luonnollista kuolinikää. Männyt voivat elää Lapissa jopa 800-vuotiaiksi. Kuuset voivat elää 400-vuotiaiksi ja koivut, raidat ja haavat 200-vuotiaiksi. Tottuessamme yhä nuorempiin puihin ja taimikoihin menetämme kosketuksen metsän jatkuvuuteen ja ylisukupolvisuuteen isojen, vanhojen puiden puuttumisen vuoksi. Vanhojen puiden todellista arvoa ei ymmärretä. Lapissa valtion mailla niiden kohtalona on ollut joutua energiateollisuuden polttouuniin, koska ne ovat rahallisesti vähäarvoisia eivätkä kelpaa edes sellunkeittoon sahateollisuudesta puhumattakaan.
Vanhat puut ylläpitävät monimuotoista elämää
Vanhat puut ovat yksilöllisellä tavalla kauniita, mielenkiintoisia ja arvokkaita – eläviä olentoja, jotka kantavat muodoissaan vuosikymmenten säiden historiaa. Niillä on tutkimuksissa havaittu olevan erityinen merkitys metsän ekosysteemissä. Ne jakavat ravinteita anteliaasti nuoremmille puille ja taimille laajan juuristonsa ja sen ympärille kiertyneen sienirihmaston eli mykorritsan avulla. Ne tarjoavat pesäpaikan linnuille, oraville, liito-oraville, näädille ja muille puita suosiville selkärankaisille ja selkärangattomille sekä yllin kyllin ravintoa elinaikanaan ja vielä kuoltuaankin. Kuollut vanha puu on hitaasti lahotessaan varsinainen elämän runsaudensarvi, sillä sen ylläpitämien lajien määrä vain kasvaa. Talousmetsissä järeiden, vanhojen puiden ja kuolleiden puiden vähyys onkin iso ongelma lajiston runsauden ja monimuotoisuuden kannalta. Lahopuun vähyys metsissä on merkittävin yksittäinen syy metsissä elävien lajien uhanalaistumiseen.
Kun seuraavan kerran tiellesi osuu erityisen hieno, muita puita vanhempi puu, halaa sitä. Puu on sitä mitä ihmiset muinoin ajattelivat sen olevan: elämän kannattelija ja suojelija. Se on ystäväsi. Halaus tekee hyvää mielellesi ja kehollesi. Nykytutkimus on vahvistanut arkihavainnon, jonka mukaan metsällä ja sen puilla on rauhoittava, rentouttava vaikutus. Lisäksi puun pinnan mikrobit lisäävät vastustuskykyäsi ja suojaavat sairauksilta, kuten allergioilta ja suolistosairauksilta. Suomalaistutkimuksen mukaan jo kahden viikon altistus metsän mikrobeille voi parantaa kaupungissa asuvan ihmisen mikrobiston monimuotoisuutta merkittävästi. Kahdessa viikossa ehdit halata paljon!