Metsäkeskustelussa toistuu usein metsiin ja metsänkäsittelyyn liittyviä väittämiä, jotka perustuvat virheelliseen tietoon. Tieto voi olla vanhentunutta, väärin ymmärrettyä tai tarkoitushakuisesti vääristeltyä. Väitteet esitetään usein yksinkertaistuksina, tiiviinä iskulauseina, jotka on helppo muistaa ja jakaa eteenpäin. Näin muodostuu keskustelusta toiseen lentäviä lauseita, joihin aletaan uskoa, vaikka tiede ja usein myös arkihavainnot todistavat muuta. Sanat ja sanonnat ovat tärkeitä, koska kielen avulla luoda sosiaalista todellisuutta. Siksi letkautusten faktoina esitetyt väitteet pitää tarkistaa, ennen kuin pitää niitä tosina ja varsinkin ennen kuin itse alkaa niitä levittää. Seuraavaan on koottu tuttujen hokemien lisäksi pari harvinaisempaa väitettä, joiden todenmukaisuutta tarkastellaan nykytiedon valossa.
1. ”Hoitamaton metsä kuolee pystyyn.”
Lauseella viitataan usein ylitiheisiin, harventamattomiin istutuskuusikoihin. On totta, etteivät tiheään istutetut taimet pääse kunnolla kasvamaan ja saattavat jopa näivettyä, kun kilpailu valosta ja ravinteista on ylivoimaisen kovaa. Ongelma liittyy kuitenkin vain jaksolliseen metsänkäsittelyyn, jossa päätehakkuun jälkeen puuttomalle alueelle istutetaan tasaikäinen taimikko eli puuviljelmä. Luonnonmetsiä ja eri-ikäisrakenteisia metsiä tämä ei koske. Luonto on hoitanut metsiä Suomessa jääkauden jälkeen noin 10 000 vuoden ajan, eikä ole siihen ihmistä tarvinnut. Ihmiset ovat tietysti puuta käyttäneet esimerkiksi rakennusmateriaalina ja polttoaineena heti, kun mannerjään sulettua tänne alkoivat muuttaa. Metsää on tarvittu myös ravinnon hankkimiseen.
Nykyisin Suomen metsät ovat hyvin kaukana luonnontilaisesta. Toisin sanoen ne ovat kaukana siitä, millaisiin oloihin eläimet, kasvit ja sienet ovat evolutiivisen historiansa aikana sopeutuneet. Autosi ikkunasta näkyvät tiheät taimikot ovat jaksollisen metsänkäsittelyn puunistutuksen tulosta. Puut eivät luontaisesti uudistu samalla tavalla. Harventamattomat istutustiheiköt ovat ihmisen aikaansaamia yksipuolisia ja lajistoltaan köyhiä elinympäristöjä, joita luonnossa ei pitäisi olla lainkaan. “Hoidettuina” eli harvennettuinakin tasaikäiset istutusmetsät ovat biologisessa mielessä ankeita elinympäristöjä eli niistä puuttuu luonnonmetsässä kukoistava elämän runsaus. Ratkaisuna on siirtyminen jatkuvasti puustoiseen metsätalouteen, jossa metsät ovat monipuolisempia ja eri-ikäisrakenteisia eli vastaavat enemmän luonnonmetsiä.
Kuten metsätalouden suunnittelun professori Timo Pukkala on huomauttanut, puuntuotannon tehostaminen tapahtuu aina jonkin muun kustannuksella. ”Hoidollaan” ihminen on tullut hävittäneeksi metsistä monia eliölajeja ja tehnyt toisista uhanalaisia. Puuntuotannon kannattavuutta laskettaessa ei yleensä oteta huomioon niitä haittoja, joita metsätaloudesta aiheutuu vesistöille, metsäluonnon monimuotoisuudelle ja metsien virkistyskäyttäjille. Jos nämä haitat hinnoiteltaisiin, kannattavinta olisi luultavasti metsätalous, jossa metsään kajotaan mahdollisimman vähän ja joka noudattelee luonnon omaa kehitysprosessia.
2. ”Laho leviää, ellei metsää hoida.”
Usein myös väitetään, että luonnonsuojelualueet ovat pahimpia puuston sienitautien tai kaarnakuoriaisten levittäjiä. Metsä ei kuitenkaan ”museoidu” tai kuole pystyyn ilman hakkuita, kuten usein kuulemme metsäalan ihmisiltä. Se ei myöskään ”levitä lahoa” tai tauteja. Luonnonmetsät uudistuvat luonnostaan ja ovat ilmastolle ja luonnolle monimuotoisuudeltaan ja hiilivarastoiltaan huomattavasti talouskäytössä olevia metsiä ja puuviljelmiä tärkeämpiä. Lahottajasienten ei ole tutkimuksissa havaittu leviävän erityisen runsaasti suojelualueilla. Esimerkiksi pelätty juurikääpä leviää, kun puustoa hakataan lämpimänä vuodenaikana ja puustoa vaurioitetaan hakkuissa. Kaarnakuoriaisten määrän lisääntymiseen vaikuttaa ilmastonmuutos. Tasaikäiset, kuumien ja kuivien kesien heikentämät istutuskuusikot ovat kaikkein otollisimpia elinympäristöjä kirjanpainajille.
3. ”Vanha metsä lakkaa sitomasta hiiltä ja muuttuu päästölähteeksi.”
Tämä väite keksittiin metsätalouden viestinnässä 1990-luvulla, kun ilmastonmuutos ja metsien hiilinielut nousivat näkyvästi esille julkisessa keskustelussa. Sen ydinajatus on, että vanhojen metsien puuston tilavuus ei kasva, ja siksi ne eivät toimi hiilinieluina. Tämän vuoksi vanhat metsät tulisi hakata ja niiden tilalle pitäisi istuttaa nopeasti kasvavia nuoria metsiä. Puut kuitenkin sitovat metsän biomassaan koko elämänsä ajan, ja toimivat kuoltuaankin hiilivarastona jopa vuosisatoja. Vanhojen luonnonmetsien elävään ja kuolleeseen biomassaan on sitoutunut valtava määrä hiiltä, hehtaaria kohden paljon enemmän kuin talousmetsien metsiköihin. Mikäli tällainen metsä hakataan, seurauksena on hiilidioksidin vapautuminen ilmakehään. Avohakkuun jälkeen metsä muuttuu päästölähteeksi 15–30 vuodeksi.
4. ”Avohakkuut ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta.”
Avohakkuut aiheuttavat kaikista metsänkäsittelytoimista suurimman häiriön ekosysteemiin. Ne muuttavat maapohjan vesitaloutta ja ravinteiden kiertoa, millä on haitallisia seurauksia kasvillisuudelle, maapohjan pieneliöstölle ja metsän elämää ylläpitäville sienirihmastoille. Avohakkuun ja maanmuokkauksen jälkeen metsän puu- ja kenttäkerroksen kasvillisuus on poissa, millä on suuri vaikutus metsän eläimistöön. Suoja- ja pesintäpaikat on menetetty. Avohakkuut myös pirstovat monien metsälajien reviirejä, mikä saattaa johtaa populaatioiden pienenemiseen ja myös yksilömäärien vähenemiseen. Yksikään laji ei tarvitse avohakkuualoja, mutta jotkut pystyvät elämään niissä. Jotkut yleiset lajit, kuten vadelma, hyötyvät avohakkuista. Kaikki sellaiset lajit, jotka selviytyvät hakkuuaukolla, voivat kuitenkin elää muuallakin. Monet hyönteiset ja perhoslajit käyttävät avoaloille istutettuja taimikkoja lisääntymisalueinaan, koska Suomessa ei enää ole tarpeeksi niittyjä ja ketoja. Ratkaisuna on niiden määrän lisääminen, ei avohakkuut.
5. ”Avohakkuut uudistavat metsää kuten metsäpalot ennen muinoin.”
Metsäpalossa metsä ei muutu puustoisesta paljaaksi avoalaksi, vaan osa vanhoista puista jää eloon, ja osalle metsälajeista elintärkeät kuolleet, hiiltyneet puut tuottavat maapohjaan kasvillisuuden uudistumista lisäävää tuhkalannoitetta. Usein myös väitetään metsäpalojen toistuneen noin sadan vuoden välein. Tutkimustieto ei tue tätä väitetä. Pienten suoaltaiden turvekerroksiin tallentunutta hiiltä ja siitepölyä tutkimalla paikallista palohistoriaa voidaan selvittää jopa tuhansia vuosia taaksepäin. Nämä tutkimukset ovat osoittaneet, että ennen asutuksen ja kaskeamisen leviämistä metsäpalojen tiheys oli paljon alhaisempi kuin kaskikauden aikana. Väitteet sadan vuoden luontaisesta palotiheydestä ovatkin karkeita yliarvioita. Selvää on sekin, että luonnontilaisten metsäalueiden pinta-alasta valtaosa on ollut vanhaa metsää. Ennen Suomen asuttamista maamme onkin ollut lähinnä suota ja käytännössä ajatonta, eri-ikäisrakenteista luonnonmetsää, jossa pienet paloalat olivat poikkeus.
6. ”Metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi.”
Tämänkin väitteen juuret ovat metsäammattikunnan ideologisissa, puuntuotannon maksimointiin liittyvissä päämäärissä. Toisen maailmansodan jälkeen metsätaloudessa voimistui pyrkimys päästä eroon harsintatyyppisistä hakkuista, joissa poimitaan metsän suurimpia puita. 1950-luvulla Suomessa siirryttiinkin jaksolliseen käsittelytapaan pakkoavohakkuineen.
Luonnonmetsä voi kehittyä tasaikäisenä, jos puut kuolevat metsäpalossa, ja metsä uudistuu lyhyen ajan kuluessa. Koska rajut metsäpalot eivät ole Suomen oloissa olleet luontaisesti yleisimpiä metsää uudistavia häiriöitä, eivät sitä ole tasaikäisinä kehittyvät puustotkaan. Yleensä metsäpaloissa osa isoista männyistä selviää hengissä. Luonnonmetsissä tyypillinen piirre on eri-ikäisrakenteisuus. Myös puustojen ikä- ja kokorakenteessa on suurta vaihtelua.
7. ”Metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin.”
Kuusikot ja männiköt eivät kehity yhden puulajin metsiksi, koska sukkession (metsän kehityskaaren ja lajiston alueellinen muuttumisen) loppuvaiheessa puiden kuolemisen synnyttämät latvusaukot antavat tilaa myös uusien puulajien, varsinkin koivun, leviämiselle. Satoja vuosia ilman metsäpaloja kehittyneissä kuusimetsissä koivua voi olla 10–20 prosenttia puuston tilavuudesta. Myös vanhoissa männiköissä on usein huomattava koivusekoitus.
8. ”Lahopuun määrä metsissä kasvaa koko ajan.”
Joskus näkee väitettävän, että Suomen metsissä on lahopuuta enemmän kuin sataan vuoteen VMI:n mittausten mukaan. Tämäkin käsitys on virheellinen. Valtakunnan metsien inventointiin (VMI) mittaukset kuolleen puuston määrästä ja laadusta liitettiin vuonna 1996 yhdeksännen inventointikierroksen (VMI9) alkaessa eli 26 vuotta sitten. Sadan vuoden takaisesta lahopuumäärästä meillä ei yksinkertaisesti ole luotettavaa tietoa.
Ilmastonmuutos aiheuttaa lisääntyvässä määrin myrsky- ja kaarnakuoriaistuhoja, mikä lisää lahopuun määrää. Olisikin tärkeää, ettei niin paljon tuulenkaatoja korjattaisi metsistä pois, jotta lahopuun määrä lisääntyisi. Samoin hakkuutähteiden jättäminen metsään olisi tärkeää. Luken mäntyjen kasvun hidastumista koskevassa selvityksessä todettiin, että metsiin ei juurikaan jätetä kuollutta puuainesta. Jopa hakkuutähteet korjataan pois. Iso osa metsälajistosta kuitenkin on riippuvainen ns. lahopuujatkumosta, mikä on tarkoittaa sitä, että metsässä on aina kuollutta ja eriasteisesti juuri niiden tarpeisiin spesifisti lahonnutta puuainesta.
Erityisesti vanhoista ja järeistä kuolleista puista on huutava pula metsissä. Talousmetsissä kuollutta puuta on keskimäärin valtakunnallisesti n. 4m3/ha, kun luonnonmetsissä luku on 60-120 m3/ha, eli lahopuuaineksesta riippuvaisten eliölajien sukupuuton vaara on helposti ymmärrettävä. Ne eivät yksinkertaisesti pärjää näin vähällä määrällä.
9. ”Suomi on metsänhoidossa maailman paras.”
Suomessa voitaisiin tuottaa puuta paljon kestävämmällä tavalla. Puuntuotannon maksimointiin jaksolliseen metsänkäsittelyn menetelmillä perustunut, voimaperäinen metsätalous on seitsemässä vuosikymmenessä muuttanut lähes kaikki Suomen luonnonmetsät biologisesti yksipuolisiksi puuntuotantoalueiksi, aiheuttanut yli sadan metsälajin sukupuuton ja tehnyt uhanalaiseksi yli 800 lajia. Lisäksi 76 % metsätyypeistä uhkaa kadota sen vuoksi. Metsän hävittämistä ja puiden istuttamista osataan tehdä muuallakin. Plantaasiviljely on yleistä esim. Etelä-Amerikassa ja Aasiassa.
10. ”Suomen metsätalous on vastuullista. Jos metsätalous / metsäteollisuus siirretään muualle, se tuhoaa luontoa enemmän.”
Metsäala on yksi viherpestyimmistä toimialoista. Metsäjättien ja etujärjestöjen vastuullisuuspuhe nojaa siihen, että Suomessa on paljon metsää, josta saadaan uusiutuvaa raaka-ainetta. Todellisuudessa voimakkaasti käsitellyt puuviljelmät eivät aina täytä metsän kriteerejä biologisessa mielessä, ja puu on varsin hitaasti uusiutuva luonnonresurssi. Suomen avohakkuisiin perustunut, voimaperäinen metsätalous aiheuttaa kiihtyvää luontokatoa ja ajaa metsälajeja massoittain sukupuuton partaalle. Metsäteollisuuden tulisi kaikkialla olla sellaista, ettei se aiheuta elinympäristöjen yksipuolistumista ja heikkenemistä sekä lajikatoa. Tärkeintä on, että niin Suomessa kuin muuallakin metsätalous sopeutettaisiin luonnon reunaehtoihin. Hakkuissa ja hakkuutasoissa pitää noudattaa varovaisuusperiaatetta ja puun käytössä kaskadiperiaatetta eli puusta tehdään ensin korkeamman jalostusasteen tuotteita, jotka uusiokäytetään tai kierrätetään ja vasta viimeiseksi hyödynnetään energiaksi.
Miksi lentäviin lauseisiin uskotaan?
Vastaus on yksinkertainen. Virheväittämiin uskotaan, koska niihin halutaan uskoa. Ne sopivat omaan käsitykseen maailmasta ja siitä, mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.
Usein nämä perimmäiset arvot liittyvät tavoitteeseen olla hyvä ihminen. Normatiivisen ”hyvän” metsänomistajan mittarina on totuttu pitämään sitä, kuinka kuuliaisesti metsää ”hoidetaan” eli käsitellään suositusten mukaisesti. Metsänomistajalla ”kunnon kansalaisuuteen” liittyy se, että metsänkäsittelytoimenpiteet tehdään metsäorganisaatioiden ohjeistuksen mukaan ajallaan, eikä ”hoitorästejä” ole. Hyvä metsänomistaja huolehtii teollisuuden raaka-aineen saannista ja edistää kansakunnan hyvää lisäämällä talouskasvua. Perimmäisinä arvoina pidetään myös oikeutta omistaa luontoa ja tehdä omaisuudellaan halutessaan kauppaa. Nämä arvot ovat yhteiskunnassa laajasti jaettuja ja hyväksyttyjä. Metsätyöt ovat ns. tuottavaa, eli bruttokansantuotetta kasvattavaa työtä siinä missä kaikki muukin sellainen työnteko, johon liittyy luonnonresurssien muuttamista hyödykkeiksi ja niiden myymistä. Luonnon kannalta kuitenkin moni tuottava ja kulutusta lisäävä työ on nykymuodossaan luonnon kannalta haitallista.
Voisimmeko muuttaa arvomaailmaamme niin, että perimmäiseksi arvoksi asettuisikin planeetan monimuotoisen elämän jatkuminen? Se auttaisi meitä keskittymään kaikessa tekemisessämme olennaiseen eli toiminnan pitämiseen luonnon kantokyvyn rajojen sisäpuolella. Järkevä talous huolehtii perustastaan eli luonnosta sopeutumalla sen reunaehtoihin. Tämä on myös moraalikysymys. Jos pystyisimme ottamaan perimmäiseksi arvoksemme elämän, ymmärtäisimme, ettei meillä ei ole oikeutta heikentää elinympäristöjä taloudellisella toiminnalla vaan velvollisuus jättää ne parempaan kuntoon kuin missä ne olivat syntyessämme.
Lähteet:
- Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä. Maahenki, 2010.
- Timo Pukkala: Tarvitseeko metsäsi hoitoa? Blogiteksti 22.4.2014 https://arvometsa.fi/tarvitseeko-metsasi-hoitoa/